Lukio pilasi Jason Derulon

Se on valmis! Esillä! Ohi!


En tiedä oonko koskaan sitoutunut yhtä pitkäjänteisesti luovaan projektiin. Oon aina ajatellut että luovuus on just sellaista, se tulee ja menee, ajatuksesta joko nappaa kiinni ja naputtelee sen tietokoneelle tai se menee menojaan. Mutta ehkä luovuutta voi oikeasti myös ruokkia, kasvattaa, hoitaa kuin vauvaa. Ehkä tää työ oli vähän sellainen mulle.

Jännittävintä on ehkä ollut tämän työn jakaminen. Kirjoittaminen on aina ollut mun juttu - mutta nimen omaan mun juttu, ei jaettu, ei muiden, ei yleensä edes muiden silmille sopiva. Ilmiö-työ kuitenkin yhdisti valokuvausta ja lyriikkaa, ja tehtiin molemmat osat Liisan kanssa yhdessä; kuvissa seikkailee molempien perhettä ja ystäviä, ja tekstissä on molempien ajatuksia. Oon oikeastaan yllättynyt siitä, miten helppoa oli pyöritellä runonsäkeitä ja ajatuksia yhdessä.

On silti aika hienoa, että se on nyt valmis.


Huomenna on kolmannen jakson viimeinen koulupäivä.
Huomenna on useimpien kavereideni viimeinen koulupäivä lukiossa.

Aika on taas lentänyt kuin siivillä, tai kuinka sitä nyt sitten sanotaankin... Tekisi melkein mieli kirjoittaa tähän hullu selostus siitä kuinka eilen vasta olin ihan pieni ja tyhmä enkä tiennyt mitä tarkoittaa rahan devalvaatio tai tekstin konnotaatio, ruotsin deklinaatioista puhumattakaan! jk en mä niitä deklinaatioita osaa vieläkään

Aloitin lukion kai vuonna 2012. Olin 16-vuotias, kaksi ja puoli vuotta nuorempi kuin nyt. Silti tuntuu että tänä aikana on tapahtunut ihan hirveästi; uusia kavereita, uusia maita, uusia oppiaineita ja tietoa ja ajatuksia. Mutta onko aina hienoo olla viisaampi? Joskus sitä olisi ihan mielellään tietämättä asioista. Joskus sitä ois mielellään vaan sillee joo Jason Derulol on hyvii biittei nii fanitan ja juu en ymmärrä mitä se laulaa. Tai sillee muutan Kreikkaan ku siel on kivat ilmat. Ja joskus ois hienoo jos niitä koulun kumiperunoita ei tarvitsis arvostaa koska miettikää mikä taakka tääkin perunaämpäri on yhteiskunnalle ja hei oisitko mieluummin lihava köyhä amerikkalainen.



Musta on tullut lukiossa niin kyyninen en kestä ees lukee tätä blogia

i'm out

Jos Madonna vanhenee niin menetän toivoni

Kun olin pieni, isoäitini puhui aina salaperäisen kuuloisesta Garda-järvestä, jolla hän oli ollut joskus enemmän tai vähemmän nuorena. Muistan kuulleeni sinisestä vedestä ja auringosta, joka porotti niin kuumana että ihmiset suojasivat päänsä hatuilla. Italialaista jäätelöä parempaa ei kuulemma ollut olemassakaan, mutta jos nautiskeli liian perusteellisesti, suli koko tötterö käsiin.

Vuosi 2010. Minun toinen Italin-matkani, isoäitini viimeiseksi jäänyt.

Muistan, että ilma oli enemmän tuulinen kuin lämmin ja kuinka pettynyt olin läheisessä Veronan kaupungissa sijaitsevaan Julian parvekkeeseen - jos Julia kerran oli rikas, niin olisi edes rakentanut postimerkkiä suuremman parvekkeen, ajattelin. Muistan laukkujen olleen halpoja ja mekkojen kauniita, ja kuinka yhtenä päivänä kiersimme koko järven ympäri. Muistan isoäitini olleen onnellinen, ja minun myös.

Muistan, että vesi oli juuri niin sinistä kuin olin kuvitellutkin sen olevan.


Pidän ajatuksesta, että jotkut asiat ovat muuttumattomia. En pidä jouluruoasta, mutta pidän siitä, että sitä on silti pakko syödä joka joulu, ja pidän siitäkin, että äitini ostaa edelleen joka pääsiäinen karkkia virpojille, vaikkei meilläpäin enää juuri kukaan kiertelekään. Minulle VR on edelleen punainen, ja Suomessa on viisi lääniä. Perussuomalaisetkaan ihan oikeasti ole mikään puolue!!!

Fakta on kuitenkin se, että aika muuttaa asioita, nykyään vielä nopeammin kuin ennen. Suomeen tuli ensimmäinen matkapuhelinverkko hieman yli 40 vuotta sitten, mutta nyt kolme vuotta vanha puhelin on jo auttamattoman kivikautinen ja täydellisen poissa muodista. Yleensä se on myös rikki. Ohjelmistoon, lakiin ja aikatauluun tulee päivitys, uusi aloite tai toinen muutos jo suurin piirtein ennen kuin vanha on ehditty ottaa voimaan.

Aika muuttaa myös ihmistä. Kun minä olin ala-asteella, puhelimessani oli matopeli ja välitunneilla hypittiin hyppynarua. Nyt, kymmenen vuotta (herranjumala) myöhemmin kävelen bussipysäkiltä kotiin ja näen puistossa kaksi lasta: toisella on kädessään älypuhelin, toisella tabletti, ja leikki on verkossa. Kurahaalarit ovat päällä ihan turhaan, ja vanhemmat todennäköisesti autuaan tietämättömiä, millaisia hirviöitä tulevia tietotekniikka-hifistejä perheessä kasvaakaan.

Oppivatko minun hypoteettiset lapseni koskaan kirjoittamaan käsin?

Heidän maailmastaan tulevat epäilemättä puuttumaan revittävät elokuvaliput ja Tamagotchit, Harry Potter (...tai ainakin se kun joutuu odottamaan uutta kirjaa), Se Oikea ja Alkuperäinen Puuha Pete, Winx Club ja W.i.t.c.h.-sarja, eivätkä he tule koskaan yllämainittujen vuoksi kokemaan jääneensä jostakin paitsi. Kuten ystäväni eräs päivä sanoi, voi olle että me olemme viimeinen sukupolvi joka oikeasti leikki ulkona.

Voiko maailma muuttua niin nopeasti?

Voinko minä olla nyt, 18-vuotiaana, jo muinaisjäänne??

Minä kaipaan epäkehitystä. Minä haluan ajan pystähtyvän, haluan nykyajan vanhempien miettivän, onko 4-vuotialla oikeasti pakko olla oma tablettitietokone tai asiaa käyttää sellaista. Haluan, että koulussa lauletaan keväisin Suvivirsi ja että ihmiset ymmärtävät, että jos uudesta iPhone 6 plussasta pitää pitää kaksin käsin kiinni, on se silloin liian iso.

Haluan olla varma siitä, että jotkut asiat ovat muuttumattomia. Että eduskuntatalo seisoo vielä silloinkin kun minä en, ja että amerikkalaiset ovat edelleen pääasiassa vähän yksinkertaisia, ja että Madonnan naama pysyy yhtä muuttumattomana kuin 80-luvulta tähänkin päivään asti. kiitti Madonnan kauneuskirurgi

Haluan voida katsoa Suomea Google Mapsista ja nähdä lähinnä vihreää ja sinistä, sillä minun on mahdollista hyväksyä muutos vain silloin, jos voin ottaa sen vastaan omilla ehdoillani. Jos saan joululahjaksi uuden tablettitietokoneen, haluan saada sen vasta syötyäni pahaa jouluruokaa ja odotetuani niin kauan että tunnen itseni muumioksi. Kun sukupuolineutraali avioliittolaki lopulta hyväksytään, haluan myös näiden parien lapsien oppivan koulussa Suvivirren, eikä minua haittaa halloweenin juhliminenkaan, kunhan kerran keväässä ovelleni saapuu noidiksi ja kissoiksi pukeutuneita virpojia.


Muutos on hyvää, välttämätöntä, vie meitä eteenpäin - mutta joskus on hyvä aika myös palata takaisin. Ja kun minä joskus palaan Garda-järvelle, toivon sen veden edelleen olevan uskomattoman sinistä, ja seurani hengen salpautuvan.

Utopia jossa Spice Girls ei hajoo koskaan

Antiikin kreikkalaiset oli outoja: ne keksivät idean utopiasta eli täydellisestä maailmasta ja dystopiasta eli destruktiivisesta, pahasta maailmasta, mutta mitä ne sitten tarkoittivat kreikaksi? u+topos eli paikka, jota ei ole, ja dus+topos eli paha paikka. Ei kuulosta kauhean kivalta??? Kauheen rankkaa se niiden viinirypäleiden syönti vissii sitte

Tykkään dystopisista kirjoista ja elokuvista. Ei sillä, että haluaisin itse olla olemassa niissä, mutta minusta erilaiset kauhuskenaariot, rinnakkaistodellisuudet ylipäätään, ovat mielenkiintoisia. Harmillista on kyllä se, että usein ne sijoittuvat Amerikkaan - olisi jännempää lukea mitä Euroopalle kävisi, olisiko vain yksi EU-landia ja että mihin kaikki gigolot menisivät jos Espanja peittyisi veden alle. Tai jotain sinnepäin.

Utopiat kuulostavat minusta tylsiltä. Tai ehkä oon vaan liian realisti ja ajattelen että ei se silti tuntuisi utopialta koska kuitenkin jonkun kynsi katkeaisi ja syntyisi kissatappelu. Toisaalta minussa asuu myös se draamakuningatar, joka ei edes haluaisi olla aina sovussa kaikkien kanssa. Ja siis, mistä sitten luettaisiin iltapäivälehdessä jos ei Nykäsen Matti olisikaan taas retkahtanut ja hankkinut siinä samalla itselleen uutta vaimoketta tai jos Justin Bieber olisi oikeasti onnellinen eikä kokisi tarvetta ajaa moottoritiellä väärään suuntaan? Utopiassahan sellaista ei voisi tapahtua. Utopiassa olisi ihan tylsää.

Menneissä vuosikymmenissä on jotain nostalgista. Viisikymmentäluvun Amerikkalainen unelma vaikuttaa idylliseltä, Salkkareiden Miia kuoli vuonna 2002 ja siitä alkoi senkin sarjan alamäki, jopa Spaissarit erosivat yli kymmenen vuotta sitten. Posh Spice forever!!!! Tunnilla kuulimme teoriasta, jonka mukaan nyky-yhteiskunnasta on kadonnut dramatiikka, koska valinnanvaihtohetoja on liikaa ja on okay olla gay. Ehkä siksi en juuri haikaile menneisyyteen, minusta valinnanvapaus on hienoa. En koskaan kadehtiinut Elizabeth Bennetiä mr. Darcyn vuoksi, saati Daisy Buchanania - en edes upeiden pukujen takia.

Menneisyys on täydellinen kuva sille, joka katsoo sitä nykyisyydestä. Menneisyys ei muutu, ja siksi sinne on helppo sijoittaa itsensä. Lapsena en pitänyt päiväunista, jotka tarhassa piti nukkua, ja minun patjani laitettiin aina satua lukevan tädin viereen, koska muuten höpötin omia juttujani ja häiritsin muita. Kuva ei ollut kokonainen: nukkumiseen kulutettu tunti kuulosti hirveän pitkältä ajalta, kokonaiselta ikuisuudelta hukattuna. Sinä aikana ehtisi rakentaa vaikka kuinka hienon majan ja barbeilleni ehtisi sattua vaikka mitä. Nyt, etäämmältä lapsuuttani tarkastellessani huomaan kuitenkin toisinaan kaipaavani noita huolettomia aikoja; päiväkodin pihan tuttuutta, sitä kukkulaa, jonka päällä olevan kuopan olimme varmoja olevan dinosauruksen jalanjälki. Nyt ymmärrän miksi päiväunet piti nukkua, miksei aina leikittykään niin kuin minä halusin. vaikka mun leikit oli silti aina parhaita

Ehkä mä 20 vuoden päästä luen tätä blogiakin ja oon sillee

Asun kelluvassa talossa enkä kuole ikinä!

Uusin obsessioni Vampyyripäiväkirjat (jotenkin nää on aina näitä se on niin huono et se on jo hyvä) sai miettimään aikaa uudesta perspektiivistä. Mitä jos olisi ikuisuus?

Minusta ajatus on ihan kamala. Kaikki muut joko kuolisivat tai sitten niitä joutuisi katselemaan ikuisesti, kirjaimellisesti - ja kumpi lopulta olisi pahempi? Jos ajattelee millaiset sopat Salkkareissa ja Kauniissa ja rohkeissa saadaan aikaan normaalin ihmiselämän aikana, niin voin vaan kuvitella miten monimutkaiseksi homma menisi, jos kukaan ei koskaan kuolisi.

Kirjoissa puhutaan usein ikuisuudesta. The Fault in Our Starsissa päähenkilöillä on ikuisuus luettujen päivien sisällä. Pidän ajatuksesta siitä, että jokainen tarina elämässä on kuin pieni ikuisuus, riippumatta siitä, kuinka kauan ne lopulta kalenterin mukaan kestävät.

The Fault in Our Stars, kulttimaineestaan huolimatta, on aika oiva kirja lyhyiden, ajatustaherättävien lainausten suhteen. Suosikkini:

As the tide washed in, the Dutch Tulip Man faced the ocean: “Conjoinder rejoinder poisoner concealer revelator. Look at it, rising up and rising down, taking everything with it.”
“What’s that?” I asked.
“Water,” the Dutchman said. “Well, and time.”
—Peter Van Houten, An Imperial Affliction 

Aika ja aallot. Vähän niin kuin muutama viikko sitten ajattelin aikaa ja metsää. Ehkä aika on sittenkin luonto? Lainalaisuuksineen, kummallisuuksineen, se uusiutuu kuin syklinen maailmankäsitys. Metsän tilalle kasvaa aina metsää, paitsi silloin kun sen paikalle rakennetaan Engelinranta tai jotain yhtä loistavaa. Kelluvia opiskelija-asuntoja? Ne nyt eivät ainakaan ole ikuisia.

Toisaalta on hienoakin, että ikuisen rinnalle pieni ihminen tekee jotakin, mikä sortuu. Olisiko se Colosseum niin kauhen kiva jos se vieläkin kiiltäisi?

Onko ihmisellä joku juttu että pitää nähdä rakennustenkin kaatuvan, jotta voi hyväksyä oman pienuutensa ja haurautensa. Että toisaalta voi rakentaa jotakin joka huutaa MÄ OLIN TÄÄLLÄ vielä sadan vuoden päästäkin (tai kirjoittaa sen ABC:n vessan seinään permanenttitussilla, hashtag nykynuoret hashtag taide) mutta silti tiedostaa, että ei sen ydinvoimalankaan tuhoamiseen tavita kuin yksi pikkuinen tsunami vaikka sen piti olla kaikenkestävä.

(Ei mennä ydinvoimaloihin sen enempää. Luolasto-postaus on tulossa.)

Kummitätini kävi meillä viimeviikonloppuna ja sanoi että älä kadota uteliaisuuttasi vaikka olet aikuinen. Lopetan tämän postauksen siis Kovin Kypsillä Kysymyksilläni:

Aika utuinen käsite tuo aika (miksi aikaa käytetään melko-sanan sijasta??)
Kuka keksi sarkasmin??
Minä vuonna alettiin kertoa blondivitsejä??
Ja siis, mitkä maat oli ensimmäisenä niissä vitseissä, missä on kolme/neljä maata ja kaikki tekee/sanoo jotakin ja lopuksi Suomi voittaa?? Ehkä ne ne oli oikeasti suomalaiset, pakkohan se Ruotsi on jossakin lajissa kaataa, vaikka sitten fiktiivisessä

"Osaan kyllä lukea!" eli miksi tylsistyn taidenäyttelyssä

Tänään oli ensimmäinen kuviksen Ilmiö-tunneista, ja tutkimme eri kuvia ja pohdimme sitä, miten niissä näkyy aika tai miten ne sitä symboloivat. Visuaalinen taidehan on aina vähintäänkin aikansa kuvaaja, vaikkei siinä suoranaisesti kelloja tai kalentereita olisikaan. Mutta kuvaako taide aikaa eri keinoin eri kulttuureissa?

Länsimaisessa taiteessa näkyy meidän lineaarinen aikakäsityksemme; kotiin palataan vasemmalta, tulevaisuus aukeaa oikealla. Joet virtaavat lännestä itään, sillä tarkastelemme näkemäämme kuin lukisimme tekstiä, siis vasemmalta oikealle. Vasen on usein menneisyys ja väärä, jopa niinkin paljon että vielä sata vuotta sitten lapset pakotettiin oikeakätisiksi. Ihan kuin se nyt kenestäkään viisaampaa tekisi...

2010-luvulla elämme keskellä kuvatulvaa. Seison bussipysäkillä, molemmilla puolillani vilkkuvat milloin minkäkin elokuvan mainokset. Istun bussissa, selaan puhelimellani Instagram-tilini kuvafeediä. Menen kouluun ja näen vielä lisää kuvia: antiikin Kreikka, Agricolan käsiala, Stubbin virnistelevä naamataulu. Voiko liiasta kuvien katsomisesta sokeutua?

Menettääkö kuva merkityksensä, jos sitä katsoo liian kauan?

Visuaalinen aspekti on nykyään kaikkialla, sielläkin, missä sen ei ehkä pitäisi. Miksi kappaleella pitää olla musiikkivideo, varsinkin, jos sillä ei ole itse lyriikoiden kanssa mitään tekemistä? Miksi jokaisesta vähänkin kelvollisesta kirjasta pitää tehdä elokuva tai vähintäänkin minisarja? Miksi iltapäivälehden rikosuutisissa on aina havainnollistava kuva? Ja miksi ihmeessä itsenäisyyspäivän linnanjuhlat näytetään joka vuosi telkkarissa? Ei sillä, etten silti niitä katsoisi.

Miksi asioiden näkeminen on vaan niin paljon hienompaa kuin niistä lukeminen tai kuuleminen? Miksi olen niin ihmeissäni seistessäni Colosseumin edessä, vaikken siitä historiantunnilla kuullessani ole ajatellut muuta kuin että jaahas? Onko ilmiölle olemassa joku kemiallinen selitys?

Jos tarkemmin ajatellaan, kuvataidettahan ihminen teki ensimmäisenä. Ja lauluja.

Tiesikö muinainen suomalainen luolan seinään maalatessaan, että kuva tulisi olemaan se ainoa tapa, jonka kautta me häntä voisimme ymmärtää? Ehkä ihmisellä on jokin vaistonvarainen tiedostus siitä, että kieliä on miljoona ja ne kaikki kuolevat aikanaan, mutta kuvia ymmärtävät kaikki. Ainakin ne ovat helpommin lähestyttäviä, kaikkien tulkittavissa.

Minä en ole visuaalinen, ainakaan sanan siinä merkityksessä, että nauttisin jatkuvasta visuaalisesta informaatiotulvasta. Pidän taidenäyttelyistä - sen ensimmäiset 20 minuttia. Sitten tylsistyn, koska mähän näin nämä jo! Ei kai niitä vuotta tarvitse töllistellä! En juuri koskaan uppoudu elokuvaan niin paljon, että unohtaisin ajankulun tai edes sen, että puhelimessani on kaksi viestiä, joihin pitäisi vastata. Saatan odottaa koko päivän pääseväni tv:n ääreen katsomaan lempisarjani uusinta jaksoa, mutta puoli tuntia ruudun edessä istuttuani huomaan tekstaavani, tekeväni sudokua ja suunnittelevani penkkariasuani koska on vaan niin tylsää.

Onko jonkun mielestä ihan oikeasti hauskaa tuijottaa mitä tahansa asiaa tunti toisensa jälkeen? Eikö aikaansa voisi käyttää paremminkin?

Ensimmäinen talvi

Puoli kolme iltapäivällä kasvojani alkaa kihelmöidä kummallisesti, aivan kuin joku yhtäkkiä tulisi viereeni ja hyväilisi niitä. Kuittaan asian olankohautuksella (ehkä se on stressiä, ehkä kasvoni ovat jotenkin puutuneet) ja mainitsen siitä ohimennen autossa ystäväni tullessa hakemaan minua tuntia myöhemmin. Veljeni laittaa yhdeksältä illalla viestiä kotona odottavasta siideristä, jonka ostamista en muista. Mitä veli edes tekee kotona lauantai-iltana? Ohitan viestin nopeasti, arvelen hänen ehkä tulleen saunomaan. Tuun kohta kotiin. Pihassa kaksi vihreää autoa, eteisessä täti. Alakerrassa koko perhe, paitsi yksi.

En muista mikä ensimmäinen ajatukseni on.

Elämä on karuselli: joku toinen laittaa sen pyörimään, ja itsekseen se sitten hidastuu ja lopulta pysähtyy. Mutta aika karusellin ulkopuolella ei koskaan pysähdy. Sanotaan, että muistoja ei kukaan minulta voi ottaa, mutta minä tiedän paremmin. Haluaisin kirjoittaa mummin kanssa jakamistani jokaisen ylös, ennen kuin aika tulee ja vie ne minulta.

Muistan kuinka olin ehkä neljän ja halusin mennä ulos leikkimään: mummi käski minun hypätä haalareihin, ja minä hyppäsin. Kirjaimellisesti. Nauroimme sille vielä vuosia myöhemmin.

Muistan, kuinka olin ehkä yhdeksän ja aloitin pianotunnit. Ne olivat iltapäivisin ja menin sinne mummin kanssa bussilla, koska äiti ja isä olivat töissä. Mummi istui aina soitonopettajan olohuoneen sohvalla ja kuunteli. Hän kehui soittoani vielä kauan sen jälkeen, kun lakkasin käymästä soittotunneilla.

Muistan, kuinka olin kahdeksantoista ja mummi kysyi, veisinkö aikanaan hänenkin haudalleen enkelin, niin kuin ukin haudalle yksitoista vuotta aiemmin.


Illalla hautaudun peittokasan alle alakerrassa ja huudan tv:ssä maalin tekevälle Barcelonalle. Kenelle muulle minä voisin huutaa? Sitten muistan katsoneeni jalkapalloa mummilla ennen kuin meillä kotona oli maksukanavat. Hänen mielestään oli lähinnä huvittavaa, kuinka vakavasti 22 miehen kentälläjuoksentelun otin.

Illalla sängyssäni maatessani ajattelen aikaa: 18 talvea mummin kanssa, ja nyt, yksi ilman. Ensimmäinen. Tulevaisuus tuntuu hirvittävän suurelta ja pelottavalta, kun ajattelee joutuvansa tästä hetkestä alkaen ikävöimään kunnes kuolee. Ikuisesti.


Aamulla isä heittää minulle Omar-karkin, viimeisen joka sairaalahuonessa oli. Tulen ajatelleeksi, miten suuri osa minusta on rakentunut isovanhempieni ja vanhempieni opetuksista. Olen koko elämäni viettänyt isänäitini kanssa paljon aikaa ja olemme olleet läheisiä. Onko minussa mitään, mikä ei muistuttaisi siitä, mitä ei enää ole? Lempimakeiseni, lempikukkani, jopa elämänfilosofiani tuntuvat kaikki matkituilta. Vaatekaapissani roikkuu kaksi mummin vanhaa puseroa.

Ironista, että jopa ilmiön lopputyön idean sain juuri mummin luona vieraillessani. Pidimme toisiamme kädestä ja ajattelin kuinka aika yhdistää ja erottaa, kuinka kätemme ovat yhdessä ja välissämme silti vuosia. Muistan ajatelleeni kaikkia niitä tarinoita, joita en ollut vielä kuullut: sotavuosia, Viipuria, VR:n lipputoimistoa. Sitä, kuinka mummi on sanonut me olemme niin lähentyneet kuin se olisi hänen 99-vuotisen elämänsä suurin ja paras saavutus.

Ajattelen: niin minunkin.
Ajattelen: aikaa on ikuisesti ja aina liian vähän, mutta ehkä meille sattui hyvien lähtöjen aika.

("Hieno nainen laittaa aina lakin päähän ensimmäisenä.")

Tähtipöly

Tänään jatkettiin aikakäsitteillä ja puheeksi tuli jotenkin tähtipöly - siis star dust, ikään kuin ajan aineksena, sinä mistä aika on tehty tai mitä se oikeastaan on. Mieleen tuli heti Samuli Edelmannin kappale Tähtipölyä:

Mummo pyyhkii hihallaan

Kuvaa nuoren sotilaan

Jäi vuosikymmenistä tähtipölyä

Kirkko ja kesälauantai

Kaksi sormuksensa sai

Riisiin sekoittuu tähtipölyä

Nainen kulkee yksinään

Kantaa miestä sylissään

On uurnan kannen alla tähtipölyä.

Äiti ottaa rinnoilleen

Lapsen vastasyntyneen

Silmissään on vielä tähtipölyä.

Erityisesti näissä säkeistöissä tekstin kirjoittajalla on ollut ikään kuin sama ajatus; vuodet ovat lopulta tähtipölyä, lupaukset ja menetykset sisimmässään myös - ja lapsen tulevaisuus, se jota ei ole vielä olemassakaan, on tähtipölyä myös.

Lisäksi tunnilla käsiteltiin aikaa ikään kuin sisäkkäisinä renkaina, jotka pienenevät aina sisäänpäin, ikään kuin kartio, paitsi ettei ajalla ole alkua eikä loppua, vaan renkaita tulee aina lisää. Liisalle tuli kuvasta mieleen tikkataulu, ja mulle kysymys: onko sitten ajassakin se vanhin tapahtuma, varhaisin muisto, paras? Pitäisikö siihen tähdätä niin kuin tikkataulun kymppiin? Ja onko siinä kympissä minun varhaisin muistoni, vai jonkun muun?

Aika on sillä tavalla jännä, että joskus sitä luulee muistavansa sellaisiakin asioita, mitä ei oikeasti muista. Minun varhaisin oma muistoni on uudeltavuodelta 2000, mutta suurin osa lapsuudestani on silti sellaisia kirpparimuistoja - siis tarinoita, jotka olen muilta kuullut niin monta kertaa, että luulen toisinaan omistavani ne, niiden olevan minun omia muistojani. Hassua että sitä ajattelee kaikkien itseensä liittyvien muistojen olevan omia - enhän minä nyt omaa syntymäänikään muista, vaikka äiti varmasti muistaa ja minä olin silloin(kin) aikalailla kirjaimellisesti pain in the ass.

Filosofisesti ajatellen on olemassa sisäistä ja ulkoista aikaa - jälkimmäinen sitä sorttia, jolle ei voi mitään. En voi pysäyttää sadepisaroita ilmaan siksi aikaa että ehdin kävellä kotiin (tietenkään) enkä voi estää supikoiraa jäämästä auton alle moottoritiellä, koska ulkoista aikaa ei voi pysäyttää. Sade kastelee, supikoira kuolee. Elämä jatkuu, sanotaan.

Mutta se sisäinen aika. Meditaatio? En vieläkään ymmärrä miksi joku haluaisi olla tuntikausia olematta ollenkaan, mutta kukin tavallaan. Sisäisen ajan kuitenkin todistetusti voi pysäyttää, ainakin hetkittäin. Lapsi leikkii, aika pysähtyy. Minä kävelen metsässä, ja yhtäkkiä on pimeä. Mutta onko lapsen vuorokausi silti erilainen kuin minun? Pysähtyykö äidin mieli ikinä, sehän herää vieläkin yölliseen yskänpuuskaani vaikka olisin toisessa kerroksessa ja kolmen suljetun oven päässä?

Joidenkin mielestä ainoa pysähtynyt hetki on kuolema. Ja että siinä kohtaa sitten tunnetusti kelaillaan sitä filmirullaa ja valitaan joku ruutu katseltavaksi tästä ikuisuuteen! Minusta on pelottavaa ajatella, että eläisin mahdollisesti vielä 80 vuotta ja sitten pitäisi vielä katsella kaikki kertaalleen uudelleen ja valita yksi. Tietysti, siinä kohtaa tuskin olisin samalla tavalla tietoisesti paikalla kuin nyt. Mutta jos en olisi, niin kuka sen hetken sitten valitsee? Ja jos minä en ole enää kotona, niin kuka sitä katselee?

Onko kuolema aikaa vai sen loppu? Ehkä sisäisen? Mutta alkoiko minun sisäinen elämäni silloin kun synnyin vai 31.12.2000, kun varhaisin muistoni syntyi? Onko minussa sitä varhaisempia muistoja - ja jos on, miksi en muista niitä? Piilottaako aika ne?

????????